Kaytin taas paljon rahaa meikkeihin tai oikeastaan ihon hoitoon. Paatin olla menematta leffaan vaikka haluan nahda Geishan ja Scarlet Johanssonin uusimman.

Han saa minut nauramaan, hanen hymynsa sulattaa minut ja muistan taas millaista oli olla ihastunut, ellei rakastunut. En voi puhua hanesta muille, uskon sen pilaavan kaiken eika kukaan ymmartaisi muutenkaan.

Ajatukseni ovat tanaan lyhyita. Johtuu ehka paansarysta. en tieda mita tehda. Toisaalta olisi kiva menna ulos, toisaalta ei ole ketaan, joka lahtisi. Jaan siis kotiin katsomaan ranskalaisia elokuvia, nain on ehka parempi. Tahdon kuitenkin tehda jotain radikaalia. Tiedan etta han on toisessa maassa enka kuitenkaan teida mita han minua kohtaan tuntee. En ole tuntenut nain pitkaan aikaan. Tama on positiivista, tassa haiskahtaa toivo ja elama. Toisaalta, tama ei ole tarpeeksi todellista. Haluan jotain konkreettista. Sen taytyy loytya Englannista. Ei suomalaisia miehia ole Englannissa. En ainakaan koskaan tapaa heita, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Miksei kukaan kiinnostu minusta? Tuntevatko he epatoivoni liian voimakkaasti ja haluavat valtella minua sen vuoksi?

Voin kuvitella kamppikseni analysoimassa tata ja kertomassa minulle tarkkoja saantoja deittailusta. En halua epatoivoa ja saantoja. Haluan vain kypsan ja kiihkeankin suhteen. Haluan taas muistaa milta tuntuu kantaa ajatusta siita etta tassa maailmassa on joku joka valittaa, joku johon voi luottaa. Luottaminen ei ole vahvimpia puoliani. On hassua miten ihmiset eivat huomaa sita, tai eivat pida sita oleellisena. "Han ei ole luottavainen ihminen." En voi kuvitella kenenkaan sanovan sita. En kenenkaan.

Pidin arviostani, jonka sain. Aitini piti sita myos todellisena. Siskoni ei uskonut etta olen herkka. Tuntevatko muut sen vai olenko heille vain kylma? Epailen kielellisia taitojani, koska en ole siirtanyt ajattelutapaani viela englanniksi. Pian se siirtyy ja tamakin blog muuttuu englannin kieliseksi. Sitten nahdaan miten mielialani muuttuu. Nyt haluan paasta eroon tasta paansarysta. Haluan taas kieriskella hedonistisuudessani ja nauttia yltakyllaisyydesta vaikkei siita kukaan nauti.

Kaikesta huolimatta olen kuitenkin yksin. En halua ajatella tyota, koska tiedan siella olevan ongelmia. Haluan paeta, se on minulle tuttua. Haluan, etta minua lohdutetaan kuin Tove Janssonin sadussa Nyytia. "Mutta kuka lohduttaisi Nyytia ja kertoisi hanelle etta jos vain juoksee pakoon, ei koskaan saa ystavia? Mutta kuka lohduttaisi Nyytia ja sanoisi: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään."

Olen nauttinyt nakinkengastani jo vuodet. Joskus muita tulee katsomaan kenkaani, mutta kuka heista oikeasti on koskettanut sieluani? Ei kukaan. Ehka se tulee sattumaan, ehka toivon vaaria asioita. Ja silti ne kuuluvat ihmisen perusluonteeseen. Joskus on vain niin toivotonta. Ehka saan lohduttajan jo huomenna.

”Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää.”

Kaunista.

Nyt on vahan koti-ikava. Ei kukaan oikein puhu siita, mutta kylla ehka muutkin opiskelijat siita karsii. Sen kuluu vaan olla tietynlaista ikavaa: perhetta kohtaa, ehka entisia kavereita, sellasta tervetta ikavaa. Mutta emma sellasta tunne, mun on ikava mun netti tuttuja, jotka ei sitten olekaan enaa niin maailmanlaajuisia kun tulee muutama tunti aika eroa.

Ehka pitais keskittya opiskeluun. Mun kaverit kysyy usein etta tykkaanko ma edes mun alasta. Ma vastaan etta totta kai, en vaan viitsi niitten kanssa siita puhua koska ne ei ymmarra kielia, muutakun nyt tata paikallista enkkua. Se onkin sitten toinen ongelma. Musta tuntuu etta kolmen viikon puhumattomuuden jalkeen on taas todella vaikeeta palata arkiseen kielenkayttoon ja koko ajan pitaa yrittaa aktivoida aivosoluja ajattelemaan uudella kielella. Suomeen pain tultaessa sujuvan suomen puhumiseen tottuminen kesti viikon. toisin pain kestaa ehka kaks viikkoa.

Ajattelin tehda graduni huumorista, Irc huumorista. Se olis mukava ja ajankohtainen ja moderni aihe, mutta sitten ruper huumori tyssaan eika enaa kiinnostanu. Onneks ei viela tarvi pariin vuoteen paattaa sita aihetta, ehka sitten kun "kypsyy" vahan niin se vois loytyakin.

Ja nyt on sitten vaan jaljella sellanen toimettomuus ja odotus etta luennot alkais. Miks tassa kestaa nain kauan? Nyt olis hyvaa aika teha ihan kaikkee, siis siivoja ja shoppailla ja laihtua ja kayda ulkona terveysdrinksuilla (tuoremehua, ei vodkaa) ja matkustella ja kayda museoissa ja leffassa ja teatterissa mutta joku saamattomuus saa mut pysymaan kotona turruttamassa aivojani telkkarilla. Onkohan toi edes oikee sijamuoto?

Ja miten eksyin tanne? Tulin etsimaan lingvisti vitseja ja loysin 'Kriisipuuro' nimisen, kehittyneen ja aikuistuneen kirjottajan, joka kirjoittaa tosi elaman tapahtumista.

Hesarissa neuvottiin, olikohan ihan viime viikolla miten kannattaa kirjottaa paivakirjaa, millasella kynalla, millaselle paperilla ja mita kannattaa kirjoittaa. Kehittaa ihmista ja on hyva vaihtoehto joogalle. My ass ! Kirjoittamisessa on kyse ihan muusta ja tapahtumia ei oo koskaan loytyny mun paivakirjasta, vain tunteita, jotka noi tapahtumat on aiheuttanu tai laukaissu mutta itse tapahtumista vaikenen. Ehka tassa suhteessa voisin kehittaa itseani. Ehka...

Ja nyt? Mitas nyt tehdaan? Yksinaisyydesta saa voimaa, mutta kun siihen on tottunut liikaa siita on vaikea paasta eroon. Itse asiassa, en ole viela paassyt siita eroon. Kuvittelen aina, kuten varmaan joku muukin mainitsi etta ruoho on aina vihreampaa. Tassa tapauksessa toisen kaupungin opiskelupaikka tuntuisi sijaitsevan vihreamman ruohon laaksossa. Tiedan kuitenkin etta toistaisin vain virheeni siella, eikai mikaan ympariston takia muutu, itse se on ihmisen muokattava itsestaan parempi elio, for the want of a better word. Ehka muut voi auttaa mutta sisainen kamppailu ratkaisee kuitenkin. Vai onko tuo vai tekosyyni yksinaisyydelleni? En paase naista ajatuksista eroon. En paase irti siita huonommuuden tunteesta enka ymmarra onnellisia ihmisia? Mita se onnellisuus oikein on?

Uutena vuotena katsomani elokuva pisti miettimaan. Ehka sellainen onni tulee kohdalle vain kerran elamassa, ja sillon siita pitaa nauttia vaikkei pystykaan koska on liian keskittynyt olemaan rakastunut. Vasta myohemmin tajuaa mita on tapahtunut ja sitten on liian myohaista.Ja taman valaistumisen on pakko tapahtua, koska ehka on totta ettei todellinen onni voi kestaa. Sijoitappa tahan yhtaloon sitten avioliitto ja oikeasta sopasta loydat itsesi. En ajattele kuitenkaan sita viela. Tuntuu mahdottomalta pystya jakamaan elamansa jonkun kanssa elamansa loppuun asti. Sehan kuulostaakin sadulta. Se on rankkaa tyota, ymmarran sen mutta en ole viela kohdannut sita jonka kanssa olisin valmis jakamaan toun tyon. Leffa oli tietysti Hiljaiset Siljat, joka pisti itkettamaan sopivasti.

Ja nyt, mita tasta lyhyesta onnesta on jaljella? Ei mitaan. Ei yhtaan mitaan. Muistotkaan eivat auta, koska ne eivat ole tarpeeksi hyvia. Kuulostaa julmalta sanoa noin, mutta en kokenut tarpeeksi.